— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?
— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.
— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani! rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise; mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.
— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.
— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, — viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se haihtuu. Kärsi vaan hiukan.
— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!
— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi, ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!
— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.
— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.
— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua; minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?