— Minä… minä tahdon… Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa vasten… Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
Vanhus hypähti vuoteelta.
— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä, Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni, nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.
Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.
— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt, olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta, kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut. Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut; kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä? minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden yksin…
Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.
"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä; mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?" Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut, vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä; alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta. Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot. Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan taatto…!"
Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.
Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin, mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille… mutta ei sekään auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua päätöstänsä muuttaisi.
* * * * *