Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan, jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion; hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa Panschinin yli.
Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään ääreen.
Jälki-lause.
Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät… Mutta mainitkaamme ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa, ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat "tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän, jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää. Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista, odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi, mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta, ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa, että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta, lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat nimittivät häntä "le gros taureau de l’Ukraine" [suuri ukrainalainen härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa, mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.
Ja niin… on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko ystävättärensä haudalla rukoilemassa… Tuli hänenkin aikansa, ja luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan, pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren, nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat, irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen, illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".
Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies, matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa. Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?
— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.
Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa, hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen, nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa — melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia, kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.
— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti, emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.
— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.