— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä katumustaan lauloi, vai miten…?
— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. tout-à-fait, mitä te?
Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.
— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch, että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat… no, ihan kuin te — aivan teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse; mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.
— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni, mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?
— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän kohtaloonne… minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa minua, mon cousin, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus, kokemattomuus… no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä, Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.
Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"
— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte vastaan vaimonne minun käsistäni…
Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.
Lavretski peräytyi askeleen.