Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna fleur-d'örance'lla seisoi hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin.
Lavretski astui sisään.
— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.
— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin, istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte, lisäsi hän, vaimonne on saapunut.
— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.
— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni, ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne: huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä astumasta talooni, — ajatelkaa?
— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski, te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille. Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa; tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata häntä — siinä kaikki.
— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch, huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton — ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän puolisonne… tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen, että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.
Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.
— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille, jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte, kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’, sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu… Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!