— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?
— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta antamasi sana muista. Mene, mene.
Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia… palvelija juoksi hänen jälessään.
— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.
— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi… yritti Lavretski sanomaan.
— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on yksin.
— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.
— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.
Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.