Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut, vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne, jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut. Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja syreenien tuoksu.
— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen viisi.
— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä… Taikka etkö sinä lue itseäsi?
Leena punehtui hieman.
— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään… alkoi hän.
— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus voi korvata, ne ovat: muistelmat.
Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.
Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä, Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa, nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan, vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin; se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten; hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle talonpoikiensa aseman.
Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha: hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa, kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne, taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin, niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi tarpeeton elämä!'"
Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin, sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.