— Ei hän nyt minulta kuollut.
— Se on synti, mitä te puhutte… Älkää vihastuko minuun. Te nimititte minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on oikein peloittavaa… Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään hyvän näköiset… Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille lähetetty.
Lavretski naurahti katkerasti.
— Te luulette…? Olenhan nyt ehkä vapaa.
Liisa vavahti hieman.
— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa…
— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
Lavretski hänet, viitaten kädellään.
— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin anteeksi annettaisiin…
— Keltä minun tulee anteeksi anoa?
— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?