Lavretski otti häntä kädestä kiini.
— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!
— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi antaa.
Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.
— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.
Lavretski hämmästyi.
— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
Tyttäreni tulevaisuus on… on… turvattu. Älkää huolehtiko.
Liisa naurahti surullisesti.
— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?
— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen kysymykseensä.