— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.
— Ja ettekö te edes itkeneetkään?
— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, — sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut…! Ei hänen tekonsa minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi tapahtunut pari viikkoa ennen…
— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä kahtena viikkona?
Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän entistään.
— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.
Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.
— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin vastaatte minulle samalla luottamuksella.
— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa täytyisi minun… ei! Se on mahdotonta.
— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.