Lemm huo’ahti.
— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,
Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta, pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan, rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.
Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata itsensä.
Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan. Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni. Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi". Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi asuntoonsa.
Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä, valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia. Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta hieman lauhtuneilla silmillään.
Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.
— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle mahdotonta.
Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole nainenkaan."
— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja. Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin teiltä loppuivat kaikki rahat.