— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni, minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa… siis tässä esitykseni: te voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä; kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette samaan vielä, kaikki tarpeenne… tyydyttekö siihen?
Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.
— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?
— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa…
— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch… (Feodoriksi ei hän enää häntä nimittänyt).
— Mitä teillä on tarvis?
— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista; voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten…
— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.
— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän, ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle unhoittanut.