Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä…
Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa: brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin, antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.
XXXVIII.
Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O——n kaupunkiin oli ikävä Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta, ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle. "Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa. Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas pois kasvoiltaan.
— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä, minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon päin.
Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois lähtiessään sanoi hän Liisalle: votre mère vous appelle; adieu à jamais… [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut hänelle onnettomuutensa.
— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit? Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit? Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut. Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias, surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah, minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko? Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria Dmitrijevna hänet pois luotaan.
Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä, silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen näköisenä.
— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet oppinut, tyttöparka… Anna minulle vettä; en voi puhua.
— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.