Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.
— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä kirjani, kirjan mihin olet pannut.
— Millaisen kirjan, täti?
— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua kutsunut… No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?
— Eihän mitä.
— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, soitetaanko taas?
— Ei, korttia pelaavat.
— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän puistoon jaloittelemaan. Mene.
— Eikä, Marfa Timofejevna…
— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?