— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.
— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.
Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin ja sulki sen.
Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.
— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.
Liisa otti käden kasvoiltaan.
— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.
— Rangaistuksi, toisti Lavretski… Mistä te olette rangaistu?
Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.
Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.