— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.
— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, täytyy sopia vaimonne kanssa.
— Liisa!
— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa… kaikki, mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.
— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta nyt sopia hänen kanssaan…! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta enhän minä voi pakoittaa sydäntäni… Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.
— En minä teiltä vaadikaan… sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.
— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?
— Minä tiedän sen.
Lavretski liikahti äkkiä.
— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.