— Tänään — en.
— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä…
Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.
Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.
— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.
Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin…
— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski (ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te tiedätte että minä teitä rakastan… niin, minä rakastan teitä, lisäsi hän katkonaisesti mutta ei… ei.
Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.
— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.
Ovi narahti… Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.