— Oi, minä saatan arvata! jatkoi hän; — muinoin minä kuullessani isäni yskivän viereisessä huoneessa, jo siitä voin päättää, oliko hän tyytyväinen minuun vai ei.
Tähän päivään asti Asja ei kertaakaan ollut puhunut minulle isästään.
Tämä minua kummastutti.
— Te siis rakastitte isäänne? kysyin minä, ja äkkiä minä suureksi harmikseni tunsin, että minä punastuin.
Hän ei vastannut mitään ja punastui hänkin. Me vaikenimme molemmat. Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme sinnepäin.
— Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla.
— Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin minä.
— Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua … sen mukaan, mitä teen. Ah, muistaessani, millainen on tuo tarina Loreleista? Se on kai hänen kallionsa, joka tuolla kaukana näkyy? Kerrotaan, että hän ensin upotti jokaisen, mutta kun hän rakastui, niin hän itse syöksyi veteen. Minua miellyttää tämä tarina. Frau Luise kertoo minulle kaikenmoisia tarinoita. Frau Luisella on musta keltasilmäinen kissa…
Asja nosti päätänsä ja pudisti kiharoitaan.
— Ah, kuinka hyvä minun on olla! sanoi hän. Samassa hetkessä kaikui katkonaisia pitkäveteisiä säveleitä korviimme. Sataluku ääniä toisti yht'aikaa kirkkolaulua, noudattaen määrätyitä välihetkiä: joukko pyhissä vaeltajia kulki alhaalla tietä pitkin ristineen ja pyhine lippuineen.
— Oi, jos lähtisi heidän kanssansa, huudahti Asja, kuunnellen sävelten vähitellen heikkonevaa kaikua.