— Ruhtinatar... — aloin minä.
— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi — mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille. Pidättehän te minusta?
Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin: — Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän minä tahdo sitä salata.
Hän hiukan pudisti päätään.
— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.
Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin eronnut ranskalaisestani.
— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.
Hän löi minua kevyesti sormille.
— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.