— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen katsellen minua.
— Ei, ei mitään.
— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne, minun luokseni.
Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin häntä.
Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.
Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti, jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa, veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni. Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.
— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!
— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin — vastasin minä hämilläni.
— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso minuun?
Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin, hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä, ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne; minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.