— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.
Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi, käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari, jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.
— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.
Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja renkaat sapelin pitimessä helähtivät.
— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.
Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.
— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.
Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.
— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida, taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.
Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi välinpitämättömästi: — vie se pois!