— En, Luojan kiitos!
— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä tavoin puhua?
Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana. Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.
— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.
— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole mitä suuhunsa panisi!
Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni, kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme kasvoillaan:
— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan, kuuletteko!...
Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen samalla valkoisen huivin päähänsä.
VII
Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen. Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä. Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa, koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa, odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.