Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän. Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.
Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta. Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi, haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät mieleni.
Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista. Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.
Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää, Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset, tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä, jotka väreilivät sisimmässäni.
Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.
Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi; ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.
Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani, mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen, nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...
Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette, missä te olette?
VIII
Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle antaa aivan viattoman leiman.