— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.
Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen. Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.
Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta, tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.
Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni». Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä, kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät, ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta: no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin, käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.
Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.
Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit, jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan. Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.
Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia, hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei kukaan edes maistanutkaan.
Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena. Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili minulle taas salaperäisellä tavallaan.
Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.
Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)