Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.
— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.
— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen, välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille, etten minä lähde.
Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.
Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.
Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.
— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.
— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?
— Kyllä, minä teen sen tänään.
Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki sitten taas hiljaa oven.