— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.
Sinaida ei vastannut.
Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä puhtaaksikirjoittaen.
IX
Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen: minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli ihmeellisin onnen tuntein.
Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin kuin vahaa Sinaidan käsissä.
Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita, vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan (hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta, teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima. Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset, väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot aurinkoisena, tuulisena päivänä.
Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti »minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan, huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta, kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».
Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana. Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään — ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne», — sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä, mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.» Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa... ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.
Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin. Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa, jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus, omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä, kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.