Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja hymyilevänä tai päätään pudistellen.
— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.
— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te ette ymmärrä.
— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa, joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä, joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!
— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?
— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi minua nenään hansikkaallaan.
Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena, ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.
Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois. Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin, katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.
Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa. Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta — tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.
Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.