Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?
Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti sen sitten kauas luotaan.
— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?
Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.
— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin. Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi, — kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää... Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin raskasta.
— Minkätähden? — kysäisin arasti.
Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä, ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin iskettynä nurmikolle.
Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla, silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun oli niin raskas olla.
— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa ensin.
Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».