— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt' ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.
— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa, mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä! Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!
Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa sisältöä.
»Tai kenties kilpailijas häijy
sun arvaamatta kukisti»,
huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»
X
Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni, ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää. Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan, mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo? kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut (vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).
Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut: hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.
— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen. (Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette nuori — mutta mitä te teette?