— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.
— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa, mikä talo tämä on?
— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.
— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä: mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita, mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen — uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.
— Kuinka niin?
— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?
— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.
— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä, kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: — kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne tapahtuu.
— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.
Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.