— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä, kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi. Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.
Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.
— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.
— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.
— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?
— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.
— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on edessä!
— Vai niin! — mumisi tohtori.
Vanha ruhtinatar meni pois.
— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko, etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle, ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.