— No niin, — huomautti Lushin, oikullisuus ja riippumattomuus... ne kaksi sanaa ilmaisevat täydellisesti teidän luonteenne.
Sinaida alkoi hermostuneesti nauraa.
— Tiedonantonne on myöhästynyt, hyvä tohtori. Te teette huonosti huomiotanne; jäätte jälelle. — Pistäkää silmälasit nenällenne. — Ei minulla nyt ole oikutteluihin aikaa. Teidän ja itseni kiusotteleminen... kuinka se onkaan hauskaa. Ja mitä taas tulee itsenäisyyteen... Herra Voldemar, — lisäsi yht'äkkiä Sinaida ja polkasi jalkaansa, — älkää tekeytykö noin surullisen näköiseksi. Minä en voi sietää että minua surkutellaan. — Hän poistui nopeasti huoneesta.
— Tämä ilmapiiri on teille vahingollinen, nuori mies — hyvin vahingollinen, — sanoi vielä kerran Lushin.
XI
Saman päivän iltana kokoontuivat Sasekinien luo tavalliset vieraat, ja niiden joukossa olin minäkin.
Keskustelu johtui Maidanovin runoelmaan. Sinaida ylisteli sitä avomielisesti. — Mutta tiedättekö mitä? sanoi Sinaida hänelle: — jos minä olisin runoilija — minä valikoisin toisia aiheita. Ehkä se on kaikki vain joutavaa, — mutta minun mieleeni tulee toisinaan niin kummallisia ajatuksia, varsinkin silloin, kun en saa unta, aamun valjetessa, kun taivas alkaa käydä ruusunpunaiseksi ja harmaaksi. — Minä esimerkiksi — mutta te ehkä nauratte minulle?
— Ei, ei! — huusimme me kaikki yhteen ääneen.
— Minä kuvaisin, — jatkoi hän pannen kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten katseensa sivulle, — joukon nuoria tyttöjä, yöllä, suuressa venheessä tyynellä joella. Kuu loistaa, ja he istuvat kaikki valkeissa puvuissa valkokukkaiset seppeleet päässä ja laulavat jotain hymniä tai sentapaista.
— Ymmärrän, ymmärrän, jatkakaa, — sanoi Maidanov merkitsevästi ja haaveksivasti.