— Äkkiä kuuluu naurua, melua, soihtuja rannalla. Se on Bacchus jumalan joukko, joka tulee nauraen, huutaen... Teidän asianne olisi maalata tämä kuva, herra runoilija... minä tahtoisin vain, että soihdut olisivat punaiset ja että niistä lähtisi paljon savua ja että Bacchuspapitarten silmät loistaisivat seppelten alta ja seppeleitten tulisi olla tummia. Älkää myöskään unohtako tiikerin nahkoja ja pikareita — ja kultaa, paljon kultaa!
— Mutta missä kullan pitäisi olla? — kysyi Maidanov heittäen sileän tukkansa ohimoilta taaksepäin ja laajentaen sieraimiaan.
— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään — he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.
Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).
— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.
— Kaikki, — vastasi Sinaida.
— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne käyttää.
— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.
— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.
— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.