Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.
— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.
— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän. — Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.
— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!
Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa ympäri ja käänsi renkaaksi.
— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani — sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!
Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.
Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa keskustelun) — ja menin huoneeseeni.
Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani: minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta kuudestatoista ikävuodestani.
Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä mitään.