Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.
Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit, mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.
Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! — huudahti hän.
— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?
— Niin minä tekisin.
— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?
— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.
— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?
— Minä surmaisin hänet.
— Mutta jospa hän karkaisi?