— Te ette tahdo, että minä rakastaisin teitä — siinä kaikki! — huudahdin minä synkkänä, tahtomattani kiivastuen.
— Kyllä, rakastakaa minua, mutta toisin kuin ennen.
— Kuinka sitten?
— Olkaamme ystäviä! — Sinaida antoi minun haistella ruusuaan. — Kuulkaahan, minähän olen paljon vanhempi teitä, — minähän voisin olla teidän tätinänne... tai jos ei tätinä, niin ainakin vanhempana siskonanne. Ja te...
— Minä olen teidän silmissänne lapsi, — keskeytin hänet.
— No niin, lapsi, mutta rakas, hyvä, viisas lapsi, josta minä oikein paljon pidän. Tiedättekö mitä? Minä nimitän teidät tästä päivästä lähtien paashikseni; ja teidän ei pidä unohtaa, että paashit eivät saa poistua haltijattarensa luota. Kas tässä on uuden toimenne merkki — lisäsi hän, pistäen ruusun takkini napinläpeen: — merkki meidän suosiostamme teitä kohtaan.
— Minä olen teiltä ennen saanut toisia suosionosoituksia, — mumisin minä.
— Ahaa! sanoi Sinaida ja katseli minua sivusta. — Millainen muisti hänellä on! No niin, olen minä nytkin valmis... Ja kumartuen puoleeni, painoi hän otsalleni puhtaan, rauhallisen suudelman. Minä katsoin vain häneen — mutta hän kääntyi pois ja sanottuaan: — seuratkaa minua, paashini, — lähti sivurakennukseen päin. Minä seurasin häntä — enkä käsittänyt mitään. »Onko mahdollista, — ajattelin minä, — onko tämä lempeä, järkevä tyttö se sama Sinaida, jonka minä olen tuntenut?» Hänen käyntinsäkin näytti minusta hiljaisemmalta, koko hänen vartalonsa kookkaammalta ja ryhdikkäämmältä...
Millä uudella voimalla rakkauden liekki alkoikaan kyteä minussa!