Kolme päivää myöhemmin tapasi hän minut puutarhassa. Aioin vetäytyä syrjään, mutta hän itse pysähdytti minut.
— Antakaa minulle kätenne, — sanoi hän minulle entisellä lempeällä tavallaan, — me emme ole pitkiin aikoihin jutelleet keskenämme.
Katsahdin häneen. Hänen silmänsä loistivat vienosti ja kasvot hymyilivät kuin sumun läpi.
— Oletteko te yhä edelleen sairas? — kysyin häneltä.
— En, nyt on kaikki ohi, — sanoi hän ja repäisi pensaasta pienen, punaisen ruusun. — Olen vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi.
— Ja tuletteko te taas samaksi kuin ennen? — kysyin.
Sinaida vei ruusun kasvoilleen — ja minusta näytti, kuin olisi punaisten lehtien hohde levinnyt hänen poskilleen.
— Olenko minä sitten muuttunut? — kysyi hän minulta.
— Kyllä te olette muuttunut, — vastasin puoliääneen.
— Minä olen ollut kylmä teitä kohtaan — tiedän sen, — alkoi Sinaida, — mutta teidän ei olisi pitänyt kiinnittää siihen mitään huomiota:.. En voinut olla toisin... Ja mitäpä siitä kannattaisi puhua!