Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan. Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa, tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään, pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan. Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen sapeliaan.
Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida... Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?
Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä. Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään oikein minkätähden.
XV
Seuraavien viiden kuuden päivän kuluessa minä tuskin näinkään Sinaidaa; hän ilmoitti olevansa sairas, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt sivurakennuksen vakinaisia vierailijoita ilmestymästä sinne — päivystämään kuten he sanoivat — kaikkia muita paitsi Maidanovia, joka kävi alakuloiseksi ja ikävystyi heti kun vaan hän ei saanut intoilla. Belooserov istui synkkänä nurkassa takki kaulaan asti napitettuna ja kasvot punaisina. Kreivi Malevskin kasvoilla väikkyi alinomaa vastenmielinen hymy; hän oli todellakin joutunut Sinaidan epäsuosioon ja oli erinomaisen huomaavainen vanhaa ruhtinatarta kohtaan, vieläpä hän ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa kenraalikuvernöörin luo. Siitä matkasta ei muuten ollut mitään tuloksia ja Malevskille siitä koitui vielä lisäksi ikävyyksiä: häntä oli muistutettu jostakin jutusta parin liikenneupseerin kanssa, ja hän oli puolustuksekseen ollut pakotettu sanomaan, että oli silloin ollut vielä nuori ja kokematon.
Lushin kävi parikin kertaa päivässä, mutta viipyi vain vähän aikaa; minä pelkäsin häntä vähän meidän viimeisen keskustelumme jälkeen ja kuitenkin tunsin samalla todellista kiintymystä häneen. Kerran lähti hän kävelemään kanssani Neskutshnij-puistoon, oli hyvin ystävällinen ja rakastettava, selitti minulle eri ruohojen ja kukkien nimiä ja ominaisuuksia ja yht'äkkiä sanoa tokaisi aivan odottamatta lyöden kädellä otsaansa: ja minä tyhmeliini luulin, että hän on keimailija! Itsensä uhraaminen toisten hyväksi näyttää tuottavan nautintoa muutamille.
— Mitä te sillä aiotte sanoa? — kysyin minä.
— Teille minä en tahdo sanoa mitään, — vastasi Lushin lyhyesti.
Minua Sinaida vältteli... en voinut olla panematta merkille että minun läsnäoloni vaivasi häntä. Hän kääntyi tahtomattaan pois minusta... tahtomattaan; se juuri oli katkeraa. Mutta sille ei voinut mitään ja minä koetin välttää joutumasta hänen näkyvilleen ja vain kauempaa pidin häntä silmällä, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut minulle. Hänessä tapahtui jokin käsittämätön muutos; hänen kasvonsa, jopa hänen koko olemuksensa muuttui. Erikoisesti hämmästytti minua hänessä tapahtunut muutos eräänä lämpimänä hiljaisena iltana. Istuin matalalla penkillä tuuhean seljapensaan alla. Pidin paljon siitä paikasta; sieltä näkyi Sinaidan kamarin akkuna. Istuin siinä; pääni päällä varjoisassa lehdistössä lenteli levottomana pieni lintunen; harmaa kissa hiipi varovaisesti puutarhaan ja ensimäiset turilaat surisivat raskaasti vielä läpikuultavassa vaikkakaan ei enää valoisassa ilmassa.
Minä istuin ja katselin akkunaan ja odottelin, eikö se aukenisi, ja todellakin — se aukeni ja siinä näyttäytyi Sinaida. Hänellä oli yllään valkoinen puku — ja hän itsekin, hänen kasvonsa, olkapäänsä, kätensä olivat aivan lumivalkoiset. Hän seisoi kauan liikkumatonna ja hänen silmänsä katselivat kauan ja suoraan yhteenvedettyjen kulmakarvojen alta. Sellaista katsetta en ollut ennen hänellä huomannut. Sitten puristi hän kätensä lujasti yhteen, vei ne huulilleen, otsalleen — ja yht'äkkiä heitti hän hiukset korviltaan, pudisti niitä ja nyökäyttäen sitten päättävästi päätään alaspäin sulki akkunan.