— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.
— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä kurkkua! — Dunjashka!
— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.
— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.
Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei pidätellyt minua.
XIV
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.
Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis, raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä voisinkaan tehdä hänen edestään!»
Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.
Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan sitä pitkin.