Me syleilimme.
— Tahdotteko lähteä kanssani puistoon? — kysyin kadetilta.
— Kyllä mielelläni, — vastasi hän käheällä, oikealla kadetin äänellä.
Sinaida alkoi taas nauraa... En ollut vielä kertaakaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan sellaista punaa. Me lähdimme kadetin kanssa puistoon. Siellä oli vanha kiikku, jonka kapealle laudalle minä panin hänet istumaan, ja aloin sitten kiikuttaa häntä. Hän istui hievahtamatta uudessa, paksuverkaisessa univormussaan leveine kultaisine nauhakoristeineen ja piti lujasti nuorista kiinni.
— Mutta avatkaahan toki kauluksenne, — sanoin hänelle.
— Ei tee mitään, me olemme niin tottuneet siihen, — sanoi hän ja rykäisi.
Hän oli sisarensa näköinen. Etenkin silmät muistuttivat hänen silmiään. Minusta oli mieluista osoittaa ystävyyttäni hänen veljelleen, mutta samalla kalvoi mieltäni entinen suru. »Nyt minä tosiaankin olen lapsi», ajattelin, »ja eilen...»
Minä muistin, mihin olin edellisenä iltana pudottanut veitsen, ja hain sen käsiini. Kadetti pyysi sitä lainaksi, katkaisi paksun putken, leikkasi siitä pillin ja alkoi viheltää. Othello vihelsi myöskin.
Mutta kuinka hän itkikään iltasella tuo sama Othello Sinaidan sylissä kun tämä löydettyään hänet puiston nurkasta kysyi häneltä, miksi hän on niin suruissaan.
Minun kyyneleeni tulvahtivat niin voimakkaasti, että hän aivan säikähti.