— Mitäs se on? - sanoin ääneen, melkein tahtomattani, kun jälleen olin huoneessani. — Uniko, sattumako, vai... Ajatukset, jotka yht'äkkiä olivat pälkähtäneet päähäni, olivat niin uusia ja omituisia, etten minä uskaltanut edes ajatella niitä loppuun.
XVIII
Noustessani ylös seuraavana päivänä, oli pääni kipeä. Eilinen mielenliikutus oli poissa. Sen sijaan oli tullut painostava epäilys ja jonkinlainen ennenkuulumaton alakuloisuus — ikäänkuin jotain minussa olisi kuollut.
— Mitäs te katselette kuin kaniini, jolta on otettu puolet aivoista pois? — sanoi Lushin tavatessaan minut.
Aamiaista syödessä katselin salaa vuoroin isääni vuoroin äitiäni; isä oli tapansa mukaan rauhallinen, äiti taas kuten tavallista, kiihdyksissä. Minä odottelin, eikö isäni rupeaisi juttelemaan kanssani, kuten joskus sattui. Mutta hän ei edes hyväillyt minua jokapäiväisellä, kylmällä hyväilyllään.
»Kerronkohan kaikki Sinaidalle» — ajattelin minä... »Nythän on kaikki yhdentekevää, kaikki on loppunut välillämme.»
Minä lähdin hänen luokseen, mutta en saanut puhutuksi hänelle mitään, enpä edes saanut häntä kunnolleen tavata, niinkuin olisin tahtonut. Ruhtinattaren poika, noin kahdentoistavuotias kadetti, oli tullut Pietarista loma-ajakseen kotiin ja Sinaida uskoi veljensä heti minun huostaani.
— Kas tässä on teille toveri, rakas Volodja (ensimäistä kertaa kutsui hän minua sillä nimellä). Hänen nimensä on myös Volodja. Olkaa hyvä ja pitäkää hänestä; hän on vielä vähän ujo, mutta hänellä on hyvä sydän. Näyttäkää hänelle Neskutshnij-puisto, kävelkää hänen kanssaan, ottakaa hänet siipienne suojaan. Eikös totta, te teette sen? tehän olette niin hyvä! —
Hän laski hellästi molemmat kätensä olkapäilleni — ja minä jouduin aivan hämilleni. Tuon pojan läsnäolo teki minutkin pojaksi jälleen. Minä katsoin äänetönnä kadettiin, joka taas vuorostaan tuijotti minuun. Sinaida purskahti nauramaan ja töykkäsi meidät toisiamme vastaan.
— Mutta syleilkää toki, lapset! —