Palasin huoneeseeni, otin kirjoituspöytäni laatikosta äskettäin ostetun englantilaisen veitsen, koettelin sen teräviä teriä, ja pistin sen sitten taskuuni kylmän päättäväisesti ikäänkuin ei se olisi ollut minulle mitään uutta ja outoa. Sydämeni oli täynnä vihaa; kuljeskelin koko päivän kulmakarvat rypyssä ja huulet yhteen puristettuina; kävelin edestakaisin puristaen kädessäni lämmennyttä veistä ja edeltäpäin valmistautuen johonkin hirveään. Nämä uudet, oudot tunteet kiinnittivät siihen määrin huomiotani ja hurmasivat minua, että minä ajattelin hyvin vähän itse Sinaidaa. Lakkaamatta tuli mieleeni Pushkinin nuori mustalainen Aleko: »Mihin kaunis nuorukainen? Lepää...» ja sitten: »Sinähän olet aivan veren tahraama!... Voi mitä sinä olet tehnyt... En mitään!» Miten kylmästi hymyillen minä toistin tuon: en mitään.
Isä ei ollut kotona; mutta äitini, joka jo jonkun aikaa oli ollut alinomaisessa kiihtymystilassa, huomasi minun onnettomuuttaennustavan ulkonäköni ja sanoi minulle illallispöydässä: — Mitä sinä murjotat kuin olisit voisi myönyt ja rahasi hukannut? — Minä hymyilin vain alentuvasti ja ajattelin itsekseni: »Jospa hän vain tietäisi.» Kello löi 11; minä menin huoneeseeni, mutta en riisuutunut; odottelin puoliyötä; viimein löi kello 12.
»Hetki on lyönyt!» kuiskasin minä hampaitteni välistä ja napittaen takkini ylös asti, vieläpä käärien hihat ylös läksin puistoon.
Minä olin jo edeltäpäin valinnut paikan, missä aioin vartioida. Puiston päässä, siellä, missä meidän alueen Sasekinien alueesta erottava aitaus nojasi yhteiseen seinään, kasvoi yksinäinen kuusi. Seisoen sen matalien, tuuheiden oksien alla voin minä hyvin nähdä, mikäli öinen pimeys sen salli, mitä ympärillä tapahtui; siinä kiemurteli vieressä pieni polku, joka minusta aina oli näyttänyt hyvin salaperäiseltä: se kiemurteli käärmeen tavoin pitkin aitausta, jossa tällä kohtaa oli jälkiä siitä, että sen yli oli usein kiivetty, ja johti pyöreään, paksuista akasiapuista tehtyyn huvimajaan. Minä hiivin kuusen luo, nojauduin sen runkoa vasten ja aloin odotella.
Yö oli yhtä hiljainen kuin edellinenkin; mutta taivaalla oli vähemmän pilviä — ja pensaitten vieläpä suurempien kukkienkin ääriviivat näkyivät selvemmin. Odotuksen ensi hetket olivat painostavia, melkeinpä pelottavia. Minä olin valmistunut kaikkeen ja mietin vain itsekseni, kuinka minun olisi meneteltävä. Huutaisinkohan minä: »Minne matka? Seis! Tunnusta tai — kuole!» Tai syöksyisinkö ilman muuta esiin... Jokainen ääni, jokainen risahdus, jokainen suhahdus tuntui minusta merkitsevältä ja harvinaiselta... Minä valmistauduin... Nojauduin eteenpäin... Mutta kului puoli tuntia, kului tunti: kiihtyneet tunteeni alkoivat hieman asettua; salainen epäilys siitä, että teen turhaan tämän kaiken, että olen jo vähän naurettava, että Malevskij laski leikkiä, alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Minä jätin piilopaikkani ja kiersin koko puiston. Aivankuin tarkoituksella, ei missään kuulunut pienintäkään ääntä, kaikkialla oli rauhallista; yksinpä koirammekin nukkui keräksi kääriytyneenä portin luona. Minä kiipesin kasvihuoneen raunioille, näin edessäni tasaisen ruohokentän, muistin kohtaukseni Sinaidan kanssa ja vaivuin mietteisiini.
Yht'äkkiä säpsähdin... kuulin avautuvan oven narinaa, sitten katkaistun oksan kevyen risahduksen. Kahdella hyppäyksellä laskeusin alas raunioilta — ja jähmetyin paikalleni. Nopeita, kevyitä, mutta varovaisia askeleita kuului selvästi puistossa. Ne lähestyivät minua. »Siinä hän on... Siinä hän on vihdoinkin!» kuului ääni sisässäni.
Suonenvedonfapaisesti kiskaisin veitsen taskustani, avasin sen — punaisia kipinöitä alkoi väikkyä silmieni edessä, pelosta ja vihasta nousivat hiukset pystyyn päässäni... Askeleet suuntautuivat aivan minua kohti minä nojasin eteenpäin, kurkotin itseäni niitä vastaan... Eräs mies tuli näkyviin... Luojani — se oh isäni!
Tunsin hänet heti, vaikka hän oli kääriytynyt tummaan vaippaan ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpailaan kulki hän ohitseni. Hän ei huomannut minua, vaikk'ei minua mikään estänyt näkymästä: mutta minä kyyristyin niin kokoon, että taisin olla aivan maan tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut koulupojaksi... Minä pelästyin siihen määrin isäni odottamatonta ilmestymistä, etten ensi hetkessä edes huomannut, mistä hän tuli ja mihin hävisi. Vasta sitten kun hän oli kadonnut näkyvistäni, minä ajattelin: »Minkähäntähden isäni kuljeskelee puistossa keskellä yötä?»
Pelästyksestä olin pudottanut veitsen nurmikkoon, mutta en edes ryhtynyt sitä hakemaan: minua hävetti kovasti. Minä tulin yht'äkkiä aivan selväksi.
Kotiin palatessani minä kuitenkin käväisin penkilläni seljapensaan alla ja katsahdin Sinaidan makuukamarin akkunaan. Pienet, vähän kuperat akkunalasit häämöittivät hämärästi öiseltä taivaalta lankeavassa valossa. Yht'äkkiä niiden väri muuttui... Niiden takana, minä näin sen, näin selvästi — laskeutui varovasti ja hiljaa alas vaalea rullaverho, laskeutui akkunalaudalle saakka, ja jäi siihen.