Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä ja maahan poljettuina.
XX
Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.
Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi, puri hammastaan ja poistui.
Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.
Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä, että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni: kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat: itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.
Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin sivurakennukseen.
Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.
— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään... ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.
— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?