— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.
Sinaida katsoi tutkivasti minuun.
— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.
Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.
— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa minusta.
— Minäkö?
— Niin juuri te!
— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. — Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin, kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.
Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu, mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...
Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi saanut sitä kokea.