Minä pyysin päästä mukaan.
— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan lippaallasi voi seurata minua.
— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.
— No, tule sitten.
Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen, vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa, kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen. Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä, käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset, sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään, pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.
Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta vähitellen näyttää kovin ikäviltä.
Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha, ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:
— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle suitset, niin minä pitelen niitä.
Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti, käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä, seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen. Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.
Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne, voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset, vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen, surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi. Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.