— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.
Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.
— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.
Palvelija mumisi jotain.
— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No pyydä hänet sisään.
— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja astuin »vierashuoneeseen».
Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa, jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen, sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä katsoivat minuun läpitunkevasti.
Astuin hänen luokseen ja kumarsin.
— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?
— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?