— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.
— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?
Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä kerran minuun.
— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko kysyä?
— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.
Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.
— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan. — Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.
— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen vastenmielistä olemustaan.
Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen hymy.
— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n poika.