Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen. Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa, ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin — niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...
Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.
V. 1860.