Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä; kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.
Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet, enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen voimalla.
— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.
Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä? Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä, silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...
Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:
Mä kuolon viestin kylmiltä huulilta sain,
Ja kylmästi kuuntelin sen.
Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää, ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea, sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä, että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!
Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan, miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.
Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?