— Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta … suokaa anteeksi … min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni, ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka…
— Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut teille…
— Ja sitä paitsi, — keskeytti Bazârow, — miksipä ruveta puhumaan tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu tilaisuus saada jotain aikaan — oli menneeksi, ellei, niin on ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.
— Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi… Vai tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne? Tehän halveksitte meitä kaikkia.
— Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.
— En, min'en tiedä mitään… Mutta olkoonpa niinkin: minä käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu…
— Liikkuu! — toisti Bazârow, — niinkuin minä olisin hyväkin valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken sen, mitä hänessä "liikkuu"?
— En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on täynnään.
— Voitteko te? — kysäisi Bazârow.
— Voin, — vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.